Sanoivat että tuossa on sinulle koira, eikä siitä kieltäytyäkään voinut. Nimeksi tuli Huti. Se oli musta, utelias, reipas, kovaääninen ja silmissä oli jännä pilke. Aikaa myöten siitä kasvoi maailman mukavin koira jonka häntä heiluu jatkuvasti eikä siitä ikinä lopu patterit. Nukkumaankin se menee tuolinsa alle niin että näkee minut ja ulko-oven, se on koko ajan tutkalla eikä valtakunnassaan tapahdu mitään ilman ettei se huomaisi. Se on joka asiassa mukana, ei ole sellaista työtä tai asiaa ettei musta nokka ja tarkka silmäpari sitä seuraisi. Oli kyse sitten saunan lämmittämisestä, lumitöistä tai autoremontista, apulaismies on paikalla ja kysyy: "Mitä jännää nyt tehdään, miten voisin auttaa?"
Mentiin minne hyvänsä, se on aina koiran mitan edellä menossa. Jos se
mielestään on kokenut vääryyttä, osaa se käyttää ääntään joka
todistettavasti kuuluu naapuriin asti. Minun tai Köpin sairastaessa apu
on aina paikalla, se ei lähde mihinkään vaan istuu tai makaa ihan
vieressä ja pitää huolta huonommin voivasta. Vakavista hommistaan se
palautuu kierimällä oman räsymattonsa yhteen kasaan, makaamalla
selällään ja puremalla jotain yleensä äänellä varustettua lelua. Ja
silmissä on edelleen pentumainen pilke.
Apulaismies Huti, palveluksessanne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti