11.12.2022

Köpi 2008-2022

Tänään on se päivä vuodesta kun on ollut tapana päivittää blogiin Köpistä uusi kuva ja yhtä isompi vuosilukema. Tänä vuonna tulee vähän pidempi tarina.

Syksyllä 2008 oli mahdollisuus ottaa kaveriksi oma koira jonka kanssa voisi harrastella palveluskoiralajeja ja vetohiihtoa. Kuulin reilun vuoden ikäisestä australianpaimenkoirauroksesta joka olisi uutta kotia vailla ja soitin tästä kasvattajalle. Koira oli jo kodin löytänyt mutta joulukuun alkuun odoteltiin syntyväksi pentuetta mielenkiintoisesta yhdistelmästä, tuli käsky laittaa sähköpostilla esittely itsestä jotta mahdollisesti asiaan palataan. Ja palattiinhan sitä, muistan tarkkaan missä olin kun tuli tekstiviesti: "Pennut syntyivät viime yönä, neljä narttua ja yksi uros. Musta valkoisin merkein, häntä lyhyt". Ne olivat viiden päivän ikäisiä kun ensimmäistä kertaa ajoin Kiiminkiin niitä katsomaan ja kasvattajan sekä nartun omistajan tiukkaan piinapenkkiin että saanko yleensäkään sitä ainoaa urosta.

Seuraava iäksi mieleenjäänyt muisto on tammikuun lopulta 2009 kun tulin kotiin koiranruokasäkki kainalossa, pieni musta koiranpenikka tuli samalla ovenavauksella mukana ja alkoi tutkia uutta kotiansa. Siinä hetkessä tajusin että elämä muuttui nyt aika paljon, oli joku muukin joka piti saada pidettyä hengissä kuin itsensä.


Siitä se yhteinen matka lähti, kumpi opetti ja kumpaa, on vieläkin vähän epäselvä. Paljon opittiin kummatkin. Matka vei metsiin aikaa viettämään, lenkkeilemään ja palveluskoiraharrastusten pariin. Köpi ei tykännyt hihnalenkkeilystä yhtään, metsässä vapaana olemisesta sitäkin enemmän. Ensimmäisistä hakutreeneistä asti oli selvää että tällä koiralla on se oikea hakukoiran sielu mitä ei paraskaan kouluttaja saa koulutettua, se vain on siellä. Hakemisen ja löytämisen aito riemu. 


BH-koe käytiin 2010, ensimmäinen hakukoe 2011 ja valiokakkua (ja -makkaroita) syötiin vuonna 2013. Siinä sivussa ensimmäinen jälkikoe 2012 ja valioitumisen arvoinen koe 2015. Viestiä, etsintää ja tokoakin siinä matkalla ehdittiin kokeilemaan. Näyttelyreissuja tuli kolme kappaletta ja sieltä saatiin kaikki mitä haettiin! Talvet kuluivat hiihtotreeneissä ja -kisoissa, parhaina saavutuksina viestipronssi ja seuraavana vuonna viestikulta. Oltiin kovassa kunnossa ja lujaa meni. 




Luonnetestikin on tullut matkan varrella käytyä, muistan sen tunteen että ainakaan ohjaaja ei selviä tuosta testistä hengissä. Selvisipä kuitenkin, selvisi koirakin ilman ainuttakaan miinusmerkkiä. Pisteitä niin että hyvä kun paperille mahtui.

Kaikkea näitä kisoja, kokeita ja arviointeja tärkeämpi on kuitenkin se mahtavan luonteinen koira jonka pystyi ottamaan mukaan kaikkiin paikkoihin mihin ikinä menikään, joka sopeutui muutoksiin ilman ongelmia, oli pääasiallisesti terve ja eli vaihtelevassa koiralaumassa lähes koko elämänsä. Koira jolla oli päässä asiat kunnossa. 




Köpi oli "syyllisenä" yhteen maailman parhaista pentueista, näiden tekemisiä oli ja on edelleen ilo seurata. Niin paljon hyviä piirteitä periytyi seuraavaan ja vielä sitä seuraavaankin sukupolveen.

Harrastukset vähenivät samaa vauhtia kun ikää tuli lisää, toki opittuja taitoja ylläpidettiin ja sehän oli Köpistä edelleen aivan parasta. Ongelma oli siinä kun 12-vuotias luuli voivansa päästää niin täysiä kuin vaikka kaksivuotias niin eihän siinä tapaturmiltakaan säästytty. Rauhallisempia lajeja tehtiin harvakseltaan viimeiseen kesään asti ja aina se vain piti ääneen todeta: "Vanha kunnon Köpi".


Kuulo Köpiltä huononi nopeasti vuonna 2020, siinä oli hämillään koiran lisäksi omistajakin, miten tätä nyt viedään. Alun ihmettelyjen jälkeen ominaisuus ei enää Köpiä häirinnyt vaan se seuraili minun ja apulaiskoira Hutin liikkeitä tarkasti ja pysyi hyvin mukana, voitiin edelleen esimerkiksi lenkkeillä vapaana. Ikuiseksi mysteeriksi jäänee, vaikkei se juuri mitään enää kuullut, miten se silti oli paikalla aina kun jääkaapille menin? Ehkä yhden puuttuvan aistin tilalle tulikin vain toinen, nälkä.

Viimeisen vuoden (ehkä jopa kahdenkin) aikana tapahtui monenlaisia myönnytyksiä eläkeläisukolle. Parhaimpana se että sai istua vieressä kun syötiin. Voi vanhan miehen ilmettä miten se kirkastui kun sai luvan kanssa pummata ja aina viimeiset palat jäi Köpille. Oli se sitten sisäfilettä, mandariinia tai salaattia, kaikki kelpasi. Paitsi banaani mutta se olikin Hutin juttu. 


Sen verran alkoi olla ukosta huoli viimeisenä syksynä että varasin ajan eläinlääkärin tarkastukseen. Käytös lääkärikäynnillä oli edelleen kuin yksivuotiaalla eikä mitään päällepäin näkyviä vikoja löytynyt. Verikokeissa näkyi kuitenkin reilusti koholla olevat maksa-arvot jotka kuukauden päästä olivat edelleen noususuunnassa. Viimeisten viikkojen aikana huomasin hengityksessä kuuluvan jotain ylimääräistä pienessäkin rasituksessa. 

Lopullinen kunnon huonontuminen tapahtui nopeasti, yhdessä päivässä. Köpi oli väsynyt, ilme poissaoleva ja hengitys työlästä. Kipulääkkeellä ja monenlaisella ruualla saatiin ilme vielä kirkkaaksi, ja se ilme ei minun mielestä unohdu ikinä. Köpi sai kävellä omin jaloin viimeisen matkan klinikalle. Siitä edelleen oman auton kyydillä tuhkaamoon ja pari päivää siitä uurnassa takaisin kotiin. Tekee suuresta luopumisesta vähän helpompaa kun on tutut ihmiset ja paikat lähellä.

Sanat ei riitä kertomaan kuinka paljon Köpi vaikutti minun ja monen muun elämään. Kiitos vielä kerran Köpi, vie äitille ja siskoille terveisiä. Hyvin me täällä Hutin kanssa pärjätään. Kova ikävä lämmintä kuonoa sylissä ja itsevarmaa ilmettä silmillä kun pummasit ruokaa. Kiitos Köpi!