Tämän vuoden kuvat jonoon ja samalla viimeinen kirjoitus tähän blogiin. Monta kertaa olen aikonut poistaa koko blogin mutta täällä on kuitenkin kahden koiran elämän mittainen tarina, olkoon näkyvillä niin voi sitten vanhana muistella. Tilastojen mukaan täällä aina joku käykin, jättäkäähän kommenttia jos näitä vielä vuonna 2025 tai jälkeen luette!
Blogin päähenkilöt eli minun elämän ainoat omat koirat on molemmat päästetty paremmille maille eikä seuraavia ole tiedossa. Helpotus tästä on suuri mutta niin on ikävä näitä kahtakin, näiltä osin elämässä voisi helposti palata kymmenen vuotta taaksepäin.
Loppukesästä 2011 oli Kiimingissä Ghosteye's-kokoontumisajot ja mentiin sinne Köpin kanssa sukulaisia katsomaan. Oli siellä melkein luovutusikäisiä pentujakin, muutaman tuleva omistajakin paikalla. Otettiin ryhmäkuvia ja sain yhteen kuvaan mukaan Nallen jolla ei vielä ollut kotia tiedossa. Siitä alkoi sellainen "no voisihan sen ottaa-no emmää tiiä-no en kyllä" -juupastelu johon kasvattaja Marjo taisi kyllästyä ja julkaisi pennusta kuvan ja tekstin "lupaava uros vielä kotia vailla". Siihen piti vastata äkkiä että ota nyt pois se teksti, se tulee mulle. Nallelle piti vain keksiä parempi nimi ja se tuli Katrilta, tälle pennulle hyvinkin osuva nimi Huti.
Syyskuun lopulla haettiin Huti kotiin ja voi että Köpiä ällötti. Ehkä minuakin, Hutilla tuli huono olo autossa ja kuolan määrä oli aika valtava. Sekin ajan ja matkojen myötä helpotti ja Köpikin hyväksyi uuden kaverin, tämä kun ei ollutkaan ihan mikä tahansa perus pentu vaan aika isolla egolla varustettu nuorimies, ääntä ja asennetta löytyi. Ja sellainen pilke silmäkulmassa että koko ajan vaikutti olevan kehitteillä jotain. Isompien seurassa meni pienestä asti kuin olisi aina ollut matkassa eikä antanut pätkääkään periksi.
Köpin kanssa olivat parhaita kavereita, kumpikin samanlaisia mutta niin erilaisia ja tiesivät hyvin paikkansa. Mitä nyt välillä piti senkkaa ottaa nenästä mutta onneksi harvemmin. Muiden urosten kanssa Huti ei juurikaan tullut toimeen ja siitä on omassakin kädessä ikuinen muisto ja opetus että anna koirien painia äläkä työnnä omia käsiä väliin. Mutta nartut, oi että. Mitä kipakampi tapaus sitä enemmän Huti tykkäsi ja korvat nousivat aina vain korkeampaan iskuasentoon!
Siinä missä Köpin kanssa harrastettiin kaikkia lajeja täysillä, oli Hutin päätoimena apulaskoiran hommat. Tokihan sekin harrastamaan pääsi tokoa, jälkeä, hakua ja vetohiihtoa siinä missä Köpikin mutta kisaamista ei viety niin pitkälle. Luonnetestiä Huti piti lähinnä huvipuistona, vähän oli lopuksi hiki mutta olipa niin siistiä että olisi voinut ottaa toisenkin kierroksen. Näyttelyssä herra kävi yhden ainoan kerran ja silloinkin putsasi pöydän ollen VET ROP, komea poika ilmavine korvineen.
Apumiehen hommissa Huti oli pro, se jaksoi seurailla kiinnostuneena mitä milloinkin tehtiin. Kovan kuoren alla oli herkkä poika: Jos joku ei ollut kunnossa, Huti sen kyllä tiesi ja oli tuntumalla pitämässä huolta. Nukkumapaikka oli räsymatolla sängyn vieressä ja siinä se minun vieressä nukkui jokainen yö 13 vuoden ajan. Sohvakoiran työt ja ruuanlaittohommat, tiskikoneen esipesurin työtkin Huti oppi hiljalleen.
Ominaisuuksia mistä Huti muistetaan on ainakin lauluääni, ei paljoa tarvinnut että Hutilla irtosi ulvominen eli komea laulu. Possufarmarin työt olivat myös mahtavia: Oliko parempaa kuin uusi röhköpossu jota sai purra niin kauan kuin huvittaa, välillä selällään maaten. Ei tullut laskettua kuinka paljon possuja kului mutta useampi kassillinen varmasti. Nuorempana possujen elinikä laskettiin minuuteissa, vanhemmuuten ääntä lähti vielä viikkojenkin jälkeen. Parasta ikinä.
Huti oli elämänsä pääasiassa terve, mainittavia asioita kuitenkin
ontuminen ja oksentelu. Ontumista oli useamman vuoden ajan, siihen ei
löytynyt mitään selittävää syytä mutta sen kanssa elettiin säätämällä
liikkumisen määrä ja laatu sopivaksi ja säännöllisellä fysioterapialla.
Myös kiropraktikolla käytiin viimeisen vuoden aikana ja se oli iso
helpotus, tassu nousi taas puhtaasti.
Tyhjän mahan oksentelusta tuli koko ajan paheneva ongelma, sitä hoidettiin ruokavalion ja -rytmin muutoksilla ja lääkityksellä, välillä aivan hyvällä menestyksellä. Lopulta olo kuitenkin huononi niin paljon ettei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin viimeinen: Huti nukahti klinikalla 21.9.2024, melkein päivälleen 13 vuotta siitä kun se Kiimingistä haettiin. Vaikka se minulle oli raskainta mitä voi olla, on silti päällimmäinen tunne helpotus kun ei enää ole kipuja.
Hutin syntymäpäiväjuhlallisuuksia vietettiin taas perinteisin menoin. Aamun ruokatarjoilu oli vähän tavallista juhlallisempi, päivällä tarjottiin koko jengille tehotikut ja possujakin on kiusattu. Onnea Huti!
